kävin tuossa ostamassa "melleiksi" perinteikkäitä, jo vuodesta 1925 valmistettuja Carneval-keksejä.
Klassikkokeksin kepeä maku suussani toi mieleen erään tölikkäläisen, josta en olisi muuten muistanutkaan teille kertoa. Temppelikadulla asunut Uije-setä tapasi tarjota meille näitä herkkuja käydessämme Vekku-enon kanssa kylässä 50-luvun alkuvuosina. Oli meillä kolleilla oikeat "kissanpäivät", kun Uije-sedän käsi haroi kaapin ylähyllyllä lepäävää keksirasiaa. Osasimme toki keksejä odottaa, mutta silti yllätyksen riemu oli joka kerta yhtä suuri.
Uije-setä ei ollut kaikille yhtä kiltti.
Hän yhdessä toverinsa Gössen kanssa oli pitänyt hallussaan Etelä-Helsingin kokaiinikauppaa jo 20-luvulta asti. Erityisesti Gösse syyllistyi jokaisen "diilerin" perisyntiin, eli ei ollut itse aivan "kuivilla" narkoottisista aineista. Minun lapsuuteni muistoihin kuuluu "pollepäissään" vahvasti sekoileva Gösse, jolle huumeet koituivatkin ennenaikaiseksi kuolemaksi. Onkin onni, etteivät miehet myyneet vielä ennen sotia "heppaa", sillä muutoin olisi Gössen lähtö ollut tätäkin varhaisempi.
Uije-setä oli kuitenkin siviilissäkin herrasmies. Hän oli aina "tip-top", ja edelleen noudattamani tyyli onkin häneltä opittu. Erityisesti vaimoaan Helenaa hän kohteli kuin "kukkaa kämmenellä". Sääli, ettei heillä ollut omia lapsia. Kenties juuri lapsettomuudestaan johtuen Uije oli aina isähahmona meille "kulman viikareille". Samaa perintöä jatkaa Vekku-eno suhteessaan sukulaispoikaansa Hannuun.
 |
| Uije-setä tuvassaan näppäilemässä mandoliinia. Minäkin yritin hallita soitinta, mutta edes itse "mestarin" opit eivät tähän "puupäähän" tarttuneet. |
-E.K.
Jälkikirjoitus: lupailemani "naispostaus" on tulossa, älkää hermostuko. Ja lisää "silmäkarkkia" on arkistojeni kätköistä luvassa sitä kaipaaville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti